Kaislikkoparsaa

Villiruoan hamustelukausi on monella hieman lepotilassa kevätversojen jo kitkeröidyttyä ja marjojen vielä odottaessa kypsymistään. Juhannuksena sain kunnian kulkea Suomen metsiä nuoren villiruokaspecialistin seurassa ja sain valtavasti oppeja erakoitumisen varalle. Juhannuskattaukseen kuului tänä vuonna muun muassa yrttioluita, kotiviinejä ja takapihan kasvuston ansiosta nokkosmuhonnesta ja nokkosmehuja. Näillä ei vielä kateta pureskelurefleksin käyttötarvetta, joten metsästimme käsiimme myös jotain mutustettavaa. Satunnaisten ohdake ja takiaiskokeiluiden jälkeen ruokapöytämme katettiin lopulta Osmankäämillä (Typha).


Sopivat tekniikat ylimääräisten kuitujen poistoon löytyivät nopeasti. Varren alaosat olivat parsamaisia höyryttämisestä pitäviä pötköjä, kun taas yläosassa oli pehmeämpää kurkun makuista vihannesta.


This is some real food. Suomen paras superfoodmyyjä Erkki ei jaksanut säätää valmistelujen kanssa vaan söi parsamaisen sisäosan siltään. Käyttöönoton kätevyydessä villiruoat häviävät siviilin näpeissä vielä kaupallisille superfoodeille. Oman lähiympäristön villiruoat ovat silti se mitä kohti itse haluan aikaa myöten edetä.


Leikkelin vanhat jauhoiset juuriosat pois fileideni ruskistamisen lomassa. Uudet valkoiset juuret(joita ei tällä kertaa paljoa löytynyt) ovat parhaimmillaan hyvin ruokaisia juureksia n.266kcal/100g energialatauksellaan.


Kuituisimmista varsista teimme sosekeittoa, sulavammat nautimme voin ja home-made-hollandaisen kanssa parsamaiseen tyyliin. Kun Lari loihti kyytipojaksi vielä pakuriteenokkosmuhonnekson, olimme lähes pelkän villiruoan voimalla riittävän ravitut jatkamaan kesäisiä duuneja.


Jyväskylän toisen Shasan tulevat hyllylankut isäisänisän kodin hirsistä peseytyivät luomuna hiekan, katuharjan ja unkarilaisen turistityövoiman avulla. Coolness!